Olen hieman alle kolmekymppinen avovaimo, kihloissa pari vuotta itseäni nuoremman ihanan miehen kanssa. Olemme olleet nyt kutakuinkin kuusi vuotta yhdessä. Naimisiinmenosta emme ole vielä sen tarkemmin puhuneet, ehkä tässä viiden vuoden sisään olemme ajatelleet avioituvamme. Nautitaan kuitenkin vielä ihan rauhassa kihloissa olosta 😍 Perheeseemme kuuluu meidän lisäksi karvainen koiralapsemme 😊
Arki rullaa mukavasti, käymme molemmat töissä ja elämämme on jo siinä mielessä vakiintunutta, että vauvan sopisi tulla. Asumme vielä vuokralla, mutta oman kodin ostaminen on suuri haaveemme, jonka toivoisimme toteutuvan ennen vauvan syntymää. Pitäisi vaan löytää "se meidän koti" :)
Suhteemme aivan ensi kuukausina tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi, ja koska raskauden jatkuminen ei siinä elämänvaiheessa ollut mahdollista, tehtiin lääkkeellinen raskaudenkeskeytys raskausviikolla 7-8. Vähintään kerran kuussa mietin, millainen tuosta lapsesta olisi tullut, tyttö vai poika, ja miten vanha hän nyt olisi. Vaikka tiedän että keskeytys oli tuolloin oikea vaihtoehto, en silti voi olla aika ajoin toivomatta, että sitä ei olisi tarvinnut tehdä ja toivon, että en joudu koskaan toiste samaa päätöstä tekemään.. Etenkin nyt kun vauvakuume on taas nostanut päätään, asia on ollut paljon mielessäni..
Miltä ajatus vauvasta ja ehkäisyn lopettamisesta sitten tuntuu? Päällimmäisenä tietysti ilo ja jännitys sitä kohtaan mitä elämä tuo tullessaan. Koen että olen omalta osaltani ollut jo hyvän tovin valmis seuraavaan askeleeseen eli perheen perustamiseen. Kuitenkin näiden tunteiden jälkeen syntyykin uusi ajatus: pelko. Pelko, että entä jos en raskaudukaan. Pelko siitä, että vaikuttaako vuosia sitten tehty abortti raskautumiseen. Entä jos minussa on jotain vikaa? Pelko siitä, että osaanko hoitaa vauvaa? Meneekö kaikki hyvin? Ja entä jos ei menekään?
Siitä huolimatta toiveikkuus, ilo ja jännitys ovat päällimmäiset tunteet. Meidän perheessämme on Pienelle Paikka Vapaana ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti